Tasan vuosi sitten matkalla Rukalle, mieheni, joka oli terveyden perusta, valitteli mahakipua. Kuva ja mielen muistot ovat muistona viimeiseltä yhteiseltä pääsisäisreissulta. Siitä alkoi hänen loppuelämän ensimmäinen päivä viheliäisen taudin kanssa. 

Nyt on arki tullut minulle työn kautta. Tunteeni ovat tasoittuneet, mutta nämä viikonloput tuovat surun tunteet pintaan. Hyvä niin... Suru on luonnollista ja kaipaus on välillä lohdutonta. Mikään ei ole niinkuin ennen eikä mennyttä takaisin saa.

itkuja varten on ihmisen silmät
vierikää kyyneleet
tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet

Surunvalittelut ovat nyt raskaita vastaanottaa, ja  toisaalta taas valmistautuu niitä vastaanottamaan jos tapaa ihmisen joka niitä ei ole vielä sanonut. Mikään ei ole hyvä. Kosketus rittäisi ja katse, että tietää ja ymmärtää. Ihmiset tarkoittavat hyvää, ja ovat ihania kun myötäelävät ja tiedän, että olen ollut monen ajatuksissa ja mielessä. Tunnen, että saan tukea. Toisen huomio tuntuu hyvältä. Monet käyvät asiaa läpi omien tuntemusten kanssa. Ihmiselle luonnollisesti kuuluvana, tilanne asetetaan omaan elämään ja siihen tunteeseen jos oma puoliso kuolisi ja jäisin yksin. Sitä olotilaa ei onneksi tarvi osata kokea, mutta ymmärrys siitä että on lopullinen on ainakin minulle ollut järkytys, vaikkei se tieto yllätyksenä tullut. Vielä olisi ollut kysyttävää ja puhuttavaa, vielä olisin halunnut kertoa päivän kuulumiset, ja vielä olisin halunnut vähän riidellä ja käydä sanallista "pohdintaa" ihan kaikesta. 

Lohduttavia asioita on paljon elämässäni. Perhe ja ystävät, mutta myös kaikki kohtaamat ihmiset. Kiitos ihmisistä <3 

Vuosipäivänä tiedän, että elämä jatkuu <3 Menemme kohti uutta ja ihmeellistä <3 <3 Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta mennyt elämä antaa varmuuden siitä, että elämä on elämisen arvoista ja hetkestä pitää nauttia, tässä ja nyt <3