On kulunut pian seitsämän kuukautta kun mieheni vei haimasyöpä. Aika on tehnyt oman tehtävänsä ja päivät ovat välillä helpommat. Oma pelastukseni on ollut työ. Se on asia, joka on ja pysyy. SInne on mukava mennä ja sieltä on myös ollut yllättävän helppoa lähteä pois. Päätin, etten paneudu tai tukeudu töihin ja olen tietoisesti pyrkinyt saattamaan päivän työt päätökseen ennen kello 17. 

Selkeästi olen vapaa-aikaani tehnyt paljon tekemistä. Matkustelua on piisannut läheisten sekä ystävien kanssa. Nyt on talo remontisssa. Ikkunaremontti laajeni. Päätin tehdä kodista minun näköisen ja sellaisen missä minun olisi hyvä elää. Toisaalta ajattelen, että tämä stailaus olisi ollut edessä myös mieheni kanssa, sillä toteutan vain suunnitelmiamme omalla tavalla. Välillä on todella raskasta yksin suunnitella ja erityisesti toteuttaa. Mieheni oli hyvä käsistään, ja tuskailen välillä ruuvivääntimen kanssa. Sitten on hyvä mieli, kun homma on onnistunut. Välillä istun vain tuolissani ja ihmettelen miten jaksan toteuttaa yksin yhtään mitään. 

Ystävistäni olen osan kanssa lähentynyt ja toisten kanssa taas on yhteys lähes kadonnut. Harmillista, sillä yhtään ystävää ei olisi halunnut menettää miehen lisäksi. Välillä pohdin syitä, mutta toisaalta ajattelen, että se on jokaisen oma valinta miten pystyy suhtautumaan näinkin raskaaseen menetykseen. Tämä menetys on niin omaa arkeani muttava ettei sitä edes pystynyt kuvittelemaankaan aikaisemmin. Uskoisin että eron sattuessa voi toiselle edes vit...lla, mutta tässä tapauksessa se on mahdotonta. Muutaman kerran olen ollut tosi vihainen kun mieheni on jättänyt kaiken "kakan" hoitaakseni, mutta sitten ajattelen, että sitä vain saa sen verran kuin on tarkoistus jaksaa. Olen kuitenkin onnellinen niistä ystävistäni ja perheenjäsenistä joita minulla on elämssäni, on turha katkeroitua toisten ihmisten valinnoista. He vastaavat niistä itse. 

Kyynisyyys vaivaa aina välillä. Siitä olisi pyrittävä pois. Mielikyynisyyslauseeni kuuluu: Kaiken minkä satsaa itseensä saa mukanaan hautaan... kyynistyminen kohdistuu lähinnä kuolemaan, ja siihen ettei oikein millään maallisella ole merkitystä. Yritän pyrkiä siitä aktiivissti pois, uskon että suru muuttaa muotoaan, ja todellisuus siitä, että tällä tavalla on matkaa jätkettava on tullut todelliseksi. 

Haudan hoito ja siellä vierailu aina silloin tällöin on miellyttävää, sinne voi aina mennä, siellä ollaan aina "kotona". Joskus on vain kiva käydä jossain. Kavereita ei aina viitsi häiritä eikä perheenjäseniäkään, hautuumaalle olen aina tervetullut :D Pikku hetki, kynttilän sytytys, haravointi ja hymy... voi hyvin, siellä missä nyt oot... minä pärjään kyllä, uskoisin.