Reilu vuosi on kulunut elämäni traumaattisemmasta kokemuksesta. Välillä aika on tuntunut matelevan ja välillä se kiitää ettei perässä pysy. Marraskuussa minusta tuli isoäiti, lähes 9 kuukautta mieheni kuoleman jälkeen. Hän ei koskaan ehtinyt kuulemaan ensimmäisen lapsenlapsemme tulosta. Elämäni valo syntyi, ja sain iloa ja onnea lisää elämääni. Joulun vietto oli pelkona sydämessäni,  ihan turhaan, sillä yhdessä vietetty joulu läheisten kanssa oli lämmin ja miellyttävä. Läheinen kummitätini kuoli tammikuun lopussa ja suruprosessini aktivoitui uudelleen. Unettomuus vaivasi uutena piirteenä. Tunteiden sekamelskaa tuntui olevan paljon muutenkin. Vuosipäivä 20.2. tuntui vaikealta saavuttaa. 

Kun vuosi oli kulunut, niin ihmeellisesti laaja tunneskaala rauhoittui ja tuli tunne, että olen nyt selvinnyt yksin ja NYT on aika jatkaa uutta elämää, askel askelelta eteenpäin. Välillä iskee ikävä ja itken "paskaa kohtaloani". Itkeminen helpottaa ymmärtämään taas uudelleen, että on mentävä eteenpäin ja alettava nauttimaan tulevasta, siitä en voi tietää mitä se tuo tullessaan. Uuden edessä olen, ja valoisin mielin menen eteenpäin. 

Klisee, että aika parantaa, on valitettavan totta, mutta aika on niin pitkä kun suru on valtava, se kuluu silloin niin hitaasti-- ja ajatukset kiertävät kehää. Salille ja ryhmäliikuntatunneille lähteminen on tehnyt hyvää, aivot saavat työn ja kodin lisäksi muutakin puuhaa. Kiitos tästä harrastuksen nauttimisesta kuuluu rakkaalle ystävälle, jonka kanssa nauretaan timmien tyttärien kanssa ja tehdään Hoovereita sen mukaan kun pystytään :) <3  Perhe ja ystävät ovat edelleen lähellä minua ja minä heitä, meillä on hyvä yhdessä <3 Kiitos kaikille rakkaille vanhoille sekä uusille ystäville, ja johdatukselle kokea hyvää tulevaisuudessakin.