Oi kuutamoyö
Ota mun kiitos ja vie
Sinne korkeuksiin
Mistä joku mua
aina johdattaa

Reilu vuosi on kulunut elämäni traumaattisemmasta kokemuksesta. Välillä aika on tuntunut matelevan ja välillä se kiitää ettei perässä pysy. Marraskuussa minusta tuli isoäiti, lähes 9 kuukautta mieheni kuoleman jälkeen. Hän ei koskaan ehtinyt kuulemaan ensimmäisen lapsenlapsemme tulosta. Elämäni valo syntyi, ja sain iloa ja onnea lisää elämääni. Joulun vietto oli pelkona sydämessäni,  ihan turhaan, sillä yhdessä vietetty joulu läheisten kanssa oli lämmin ja miellyttävä. Läheinen kummitätini kuoli tammikuun lopussa ja suruprosessini aktivoitui uudelleen. Unettomuus vaivasi uutena piirteenä. Tunteiden sekamelskaa tuntui olevan paljon muutenkin. Vuosipäivä 20.2. tuntui vaikealta saavuttaa. 

Kun vuosi oli kulunut, niin ihmeellisesti laaja tunneskaala rauhoittui ja tuli tunne, että olen nyt selvinnyt yksin ja NYT on aika jatkaa uutta elämää, askel askelelta eteenpäin. Välillä iskee ikävä ja itken "paskaa kohtaloani". Itkeminen helpottaa ymmärtämään taas uudelleen, että on mentävä eteenpäin ja alettava nauttimaan tulevasta, siitä en voi tietää mitä se tuo tullessaan. Uuden edessä olen, ja valoisin mielin menen eteenpäin. 

Klisee, että aika parantaa, on valitettavan totta, mutta aika on niin pitkä kun suru on valtava, se kuluu silloin niin hitaasti-- ja ajatukset kiertävät kehää. Salille ja ryhmäliikuntatunneille lähteminen on tehnyt hyvää, aivot saavat työn ja kodin lisäksi muutakin puuhaa. Kiitos tästä harrastuksen nauttimisesta kuuluu rakkaalle ystävälle, jonka kanssa nauretaan timmien tyttärien kanssa ja tehdään Hoovereita sen mukaan kun pystytään :) <3  Perhe ja ystävät ovat edelleen lähellä minua ja minä heitä, meillä on hyvä yhdessä <3 Kiitos kaikille rakkaille vanhoille sekä uusille ystäville, ja johdatukselle kokea hyvää tulevaisuudessakin. 

Selkeästi olen vapaa-aikaani tehnyt paljon tekemistä. Matkustelua on piisannut läheisten sekä ystävien kanssa. Nyt on talo remontisssa. Ikkunaremontti laajeni. Päätin tehdä kodista minun näköisen ja sellaisen missä minun olisi hyvä elää. Toisaalta ajattelen, että tämä stailaus olisi ollut edessä myös mieheni kanssa, sillä toteutan vain suunnitelmiamme omalla tavalla. Välillä on todella raskasta yksin suunnitella ja erityisesti toteuttaa. Mieheni oli hyvä käsistään, ja tuskailen välillä ruuvivääntimen kanssa. Sitten on hyvä mieli, kun homma on onnistunut. Välillä istun vain tuolissani ja ihmettelen miten jaksan toteuttaa yksin yhtään mitään. 

Ystävistäni olen osan kanssa lähentynyt ja toisten kanssa taas on yhteys lähes kadonnut. Harmillista, sillä yhtään ystävää ei olisi halunnut menettää miehen lisäksi. Välillä pohdin syitä, mutta toisaalta ajattelen, että se on jokaisen oma valinta miten pystyy suhtautumaan näinkin raskaaseen menetykseen. Tämä menetys on niin omaa arkeani muttava ettei sitä edes pystynyt kuvittelemaankaan aikaisemmin. Uskoisin että eron sattuessa voi toiselle edes vit...lla, mutta tässä tapauksessa se on mahdotonta. Muutaman kerran olen ollut tosi vihainen kun mieheni on jättänyt kaiken "kakan" hoitaakseni, mutta sitten ajattelen, että sitä vain saa sen verran kuin on tarkoistus jaksaa. Olen kuitenkin onnellinen niistä ystävistäni ja perheenjäsenistä joita minulla on elämssäni, on turha katkeroitua toisten ihmisten valinnoista. He vastaavat niistä itse. 

Kyynisyyys vaivaa aina välillä. Siitä olisi pyrittävä pois. Mielikyynisyyslauseeni kuuluu: Kaiken minkä satsaa itseensä saa mukanaan hautaan... kyynistyminen kohdistuu lähinnä kuolemaan, ja siihen ettei oikein millään maallisella ole merkitystä. Yritän pyrkiä siitä aktiivissti pois, uskon että suru muuttaa muotoaan, ja todellisuus siitä, että tällä tavalla on matkaa jätkettava on tullut todelliseksi. 

Haudan hoito ja siellä vierailu aina silloin tällöin on miellyttävää, sinne voi aina mennä, siellä ollaan aina "kotona". Joskus on vain kiva käydä jossain. Kavereita ei aina viitsi häiritä eikä perheenjäseniäkään, hautuumaalle olen aina tervetullut :D Pikku hetki, kynttilän sytytys, haravointi ja hymy... voi hyvin, siellä missä nyt oot... minä pärjään kyllä, uskoisin.

Veroilmoitus, perunkirjojen paperihelvetti, siitä on tämä sunnuntai muunmuassa tehty. Oma veroilmoitus onneksi oli "läpihuutojuttu" ja olin onnellinen siitä että olen aina hoidellut omat asiani itsenäisesti. Mutta miehen veroilmoitus olikin asia erikseen. Hänkin hoiti asiat itsenäisesti. Mutta ONNEKSI hän oli tallentanut KAIKEN sähköisesti, joten siitäkin selvitään, pitää ottaa uusi lähtö toisena päivänä. Tämä sähköisyys auttoi meitä löytämään perunkirjojakin varten tarvittavat paperit. PAITSI oma veropäätös on vielä löytymättä....sitä ei ole kukaan skannannut vaan olen ihan itsenäisesti laittanut sen huolellisesti talteen... ;) 

Tänään saatettiin mieheni serkku viimeiselle matkalle. Hän oli mieheni kummisetä <3 Häntä kuvattiin poikamaiseksi ja iloiseksi mieheksi, joka vietti elämäsä urheillen, seurustellen. Muistelen häntä lämmöllä, mukavana miehenä. Hän kuoli kuten moni toivoisi. Hän kävi nukkumaan, sanoi hyvää yötä rakkaalleen ja nukahti ikiuneen. Siunauksen toimittanut pappi mainitsi puheessaan miehenikin. Vuosi sitten oli serkkutapaaminen, jossa kaikki miehini äidin puolen serkut puolisoineen tapasivat. Serkuista kolme on nyt kuolleet. Viikatemies niittää.... 

Viimeinen lento niin hieno,

niin hento,

aurinko säteillään muistot kultaa,

hän on vapaa niin kuin on sudenkorento, lähti tuulten matkaan.

On kai sen oltava niin. Jään kyyneliin. Olkoon se niin....

Tänään juttelin ystävän kanssa, joka oli menettänyt isänsä. Siitä innoittamana lisäsin järjestelyihin liittyviä asioita. 

Rakkaan kuoleman jälkeen on paljon kaikenlaista työtä. 

Hyvänä koin sen kun tyttäremme kirjasi kaikki tärkeät ja vähemmänkin tärkeät asiat pikku kirjaseen ylös. 

Kirjasessa on kaikenlaista mitä hautajaisjärjestelyihin liittyi, pankkiasiat, vakuutusasiat ja kaikki muut asiat. 

Oma ajattelukapasiteetti tuntuu olevan rajallinen kun on suru. Aivot eivät vain käsittele asioita normaalisti. 

Hyviä linkkejä ovat 

 ‪http://www.hautaustoimistojenliitto.fi/index.php?id=13

http://www.kuolinilmoitukset.fi/sivut/muistovarssyja

evl.fi

Aamusta istahdin alas ja luin läpi vielä kerran addressit ja kortit, jotka tulivat osoituksena ihmisten surusta ja tuesta. Tulkitsen osanoton sitä tarkoittavan. Kauniita ja lohduttavia asioita. Hautajaisista haluan jakaa erään runon. Se kuvaa varsin hyvin kaikkea mitä tähän kuolemaan liittyy. Kuvana on oma viimeinen kukkatervehdykseni. Sydän tummanpunaisine neilikoineen.

En gång är den sista gången

Det sista steget nerför trappan

Lampan som släcks

Ingen säger: Nu var det sista gången

En gång är det sista ordet viskat 

Set sista brevet skrivet och postat

Nyckeln vrids sista gången om

Du vet inte när och vill inte veta

Men glädjen har alltid ett sista leende

Någonstans djöjer det kvar

Någon förvarar det djupt is sin saknad

     Viola Renvall

Tasan vuosi sitten matkalla Rukalle, mieheni, joka oli terveyden perusta, valitteli mahakipua. Kuva ja mielen muistot ovat muistona viimeiseltä yhteiseltä pääsisäisreissulta. Siitä alkoi hänen loppuelämän ensimmäinen päivä viheliäisen taudin kanssa. 

Nyt on arki tullut minulle työn kautta. Tunteeni ovat tasoittuneet, mutta nämä viikonloput tuovat surun tunteet pintaan. Hyvä niin... Suru on luonnollista ja kaipaus on välillä lohdutonta. Mikään ei ole niinkuin ennen eikä mennyttä takaisin saa.

itkuja varten on ihmisen silmät
vierikää kyyneleet
tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet

Surunvalittelut ovat nyt raskaita vastaanottaa, ja  toisaalta taas valmistautuu niitä vastaanottamaan jos tapaa ihmisen joka niitä ei ole vielä sanonut. Mikään ei ole hyvä. Kosketus rittäisi ja katse, että tietää ja ymmärtää. Ihmiset tarkoittavat hyvää, ja ovat ihania kun myötäelävät ja tiedän, että olen ollut monen ajatuksissa ja mielessä. Tunnen, että saan tukea. Toisen huomio tuntuu hyvältä. Monet käyvät asiaa läpi omien tuntemusten kanssa. Ihmiselle luonnollisesti kuuluvana, tilanne asetetaan omaan elämään ja siihen tunteeseen jos oma puoliso kuolisi ja jäisin yksin. Sitä olotilaa ei onneksi tarvi osata kokea, mutta ymmärrys siitä että on lopullinen on ainakin minulle ollut järkytys, vaikkei se tieto yllätyksenä tullut. Vielä olisi ollut kysyttävää ja puhuttavaa, vielä olisin halunnut kertoa päivän kuulumiset, ja vielä olisin halunnut vähän riidellä ja käydä sanallista "pohdintaa" ihan kaikesta. 

Lohduttavia asioita on paljon elämässäni. Perhe ja ystävät, mutta myös kaikki kohtaamat ihmiset. Kiitos ihmisistä <3 

Vuosipäivänä tiedän, että elämä jatkuu <3 Menemme kohti uutta ja ihmeellistä <3 <3 Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta mennyt elämä antaa varmuuden siitä, että elämä on elämisen arvoista ja hetkestä pitää nauttia, tässä ja nyt <3 

Ihmisten tuki on valtava, mutta ei yksinäisyyden tunteelle mahda siltikään mitään...

Yhteiskunta "onneksi" vaatii tekemään ja järjestämään.. huh tätä paperishowta...

Ajatuksenani on että blogin avulla järjestäisin ajatuksiani, mutta myös kävisin läpi tilanteita mitä kaikkea tähän liittyykään, ehkä jollekkin on siitä joskus apua...  Ajattelen, että tämä voisi olla yksi osa selviämistäni. Mielelläni myös kuulisin kommentteja vertaisiltani ja muiltakin...

Muokkailen sivujani lähiaikoina ja yritän lisätä aina tilanteisiin liittyvia kuvia

Tarja Aulikki