Oi kuutamoyö
Ota mun kiitos ja vie
Sinne korkeuksiin
Mistä joku mua
aina johdattaa

Reilu vuosi on kulunut elämäni traumaattisemmasta kokemuksesta. Välillä aika on tuntunut matelevan ja välillä se kiitää ettei perässä pysy. Marraskuussa minusta tuli isoäiti, lähes 9 kuukautta mieheni kuoleman jälkeen. Hän ei koskaan ehtinyt kuulemaan ensimmäisen lapsenlapsemme tulosta. Elämäni valo syntyi, ja sain iloa ja onnea lisää elämääni. Joulun vietto oli pelkona sydämessäni,  ihan turhaan, sillä yhdessä vietetty joulu läheisten kanssa oli lämmin ja miellyttävä. Läheinen kummitätini kuoli tammikuun lopussa ja suruprosessini aktivoitui uudelleen. Unettomuus vaivasi uutena piirteenä. Tunteiden sekamelskaa tuntui olevan paljon muutenkin. Vuosipäivä 20.2. tuntui vaikealta saavuttaa. 

Kun vuosi oli kulunut, niin ihmeellisesti laaja tunneskaala rauhoittui ja tuli tunne, että olen nyt selvinnyt yksin ja NYT on aika jatkaa uutta elämää, askel askelelta eteenpäin. Välillä iskee ikävä ja itken "paskaa kohtaloani". Itkeminen helpottaa ymmärtämään taas uudelleen, että on mentävä eteenpäin ja alettava nauttimaan tulevasta, siitä en voi tietää mitä se tuo tullessaan. Uuden edessä olen, ja valoisin mielin menen eteenpäin. 

Klisee, että aika parantaa, on valitettavan totta, mutta aika on niin pitkä kun suru on valtava, se kuluu silloin niin hitaasti-- ja ajatukset kiertävät kehää. Salille ja ryhmäliikuntatunneille lähteminen on tehnyt hyvää, aivot saavat työn ja kodin lisäksi muutakin puuhaa. Kiitos tästä harrastuksen nauttimisesta kuuluu rakkaalle ystävälle, jonka kanssa nauretaan timmien tyttärien kanssa ja tehdään Hoovereita sen mukaan kun pystytään :) <3  Perhe ja ystävät ovat edelleen lähellä minua ja minä heitä, meillä on hyvä yhdessä <3 Kiitos kaikille rakkaille vanhoille sekä uusille ystäville, ja johdatukselle kokea hyvää tulevaisuudessakin. 

On kulunut pian seitsämän kuukautta kun mieheni vei haimasyöpä. Aika on tehnyt oman tehtävänsä ja päivät ovat välillä helpommat. Oma pelastukseni on ollut työ. Se on asia, joka on ja pysyy. SInne on mukava mennä ja sieltä on myös ollut yllättävän helppoa lähteä pois. Päätin, etten paneudu tai tukeudu töihin ja olen tietoisesti pyrkinyt saattamaan päivän työt päätökseen ennen kello 17. 

Selkeästi olen vapaa-aikaani tehnyt paljon tekemistä. Matkustelua on piisannut läheisten sekä ystävien kanssa. Nyt on talo remontisssa. Ikkunaremontti laajeni. Päätin tehdä kodista minun näköisen ja sellaisen missä minun olisi hyvä elää. Toisaalta ajattelen, että tämä stailaus olisi ollut edessä myös mieheni kanssa, sillä toteutan vain suunnitelmiamme omalla tavalla. Välillä on todella raskasta yksin suunnitella ja erityisesti toteuttaa. Mieheni oli hyvä käsistään, ja tuskailen välillä ruuvivääntimen kanssa. Sitten on hyvä mieli, kun homma on onnistunut. Välillä istun vain tuolissani ja ihmettelen miten jaksan toteuttaa yksin yhtään mitään. 

Ystävistäni olen osan kanssa lähentynyt ja toisten kanssa taas on yhteys lähes kadonnut. Harmillista, sillä yhtään ystävää ei olisi halunnut menettää miehen lisäksi. Välillä pohdin syitä, mutta toisaalta ajattelen, että se on jokaisen oma valinta miten pystyy suhtautumaan näinkin raskaaseen menetykseen. Tämä menetys on niin omaa arkeani muttava ettei sitä edes pystynyt kuvittelemaankaan aikaisemmin. Uskoisin että eron sattuessa voi toiselle edes vit...lla, mutta tässä tapauksessa se on mahdotonta. Muutaman kerran olen ollut tosi vihainen kun mieheni on jättänyt kaiken "kakan" hoitaakseni, mutta sitten ajattelen, että sitä vain saa sen verran kuin on tarkoistus jaksaa. Olen kuitenkin onnellinen niistä ystävistäni ja perheenjäsenistä joita minulla on elämssäni, on turha katkeroitua toisten ihmisten valinnoista. He vastaavat niistä itse. 

Kyynisyyys vaivaa aina välillä. Siitä olisi pyrittävä pois. Mielikyynisyyslauseeni kuuluu: Kaiken minkä satsaa itseensä saa mukanaan hautaan... kyynistyminen kohdistuu lähinnä kuolemaan, ja siihen ettei oikein millään maallisella ole merkitystä. Yritän pyrkiä siitä aktiivissti pois, uskon että suru muuttaa muotoaan, ja todellisuus siitä, että tällä tavalla on matkaa jätkettava on tullut todelliseksi. 

Haudan hoito ja siellä vierailu aina silloin tällöin on miellyttävää, sinne voi aina mennä, siellä ollaan aina "kotona". Joskus on vain kiva käydä jossain. Kavereita ei aina viitsi häiritä eikä perheenjäseniäkään, hautuumaalle olen aina tervetullut :D Pikku hetki, kynttilän sytytys, haravointi ja hymy... voi hyvin, siellä missä nyt oot... minä pärjään kyllä, uskoisin.

Veroilmoitus, perunkirjojen paperihelvetti, siitä on tämä sunnuntai muunmuassa tehty. Oma veroilmoitus onneksi oli "läpihuutojuttu" ja olin onnellinen siitä että olen aina hoidellut omat asiani itsenäisesti. Mutta miehen veroilmoitus olikin asia erikseen. Hänkin hoiti asiat itsenäisesti. Mutta ONNEKSI hän oli tallentanut KAIKEN sähköisesti, joten siitäkin selvitään, pitää ottaa uusi lähtö toisena päivänä. Tämä sähköisyys auttoi meitä löytämään perunkirjojakin varten tarvittavat paperit. PAITSI oma veropäätös on vielä löytymättä....sitä ei ole kukaan skannannut vaan olen ihan itsenäisesti laittanut sen huolellisesti talteen... ;) 

Tänään saatettiin mieheni serkku viimeiselle matkalle. Hän oli mieheni kummisetä <3 Häntä kuvattiin poikamaiseksi ja iloiseksi mieheksi, joka vietti elämäsä urheillen, seurustellen. Muistelen häntä lämmöllä, mukavana miehenä. Hän kuoli kuten moni toivoisi. Hän kävi nukkumaan, sanoi hyvää yötä rakkaalleen ja nukahti ikiuneen. Siunauksen toimittanut pappi mainitsi puheessaan miehenikin. Vuosi sitten oli serkkutapaaminen, jossa kaikki miehini äidin puolen serkut puolisoineen tapasivat. Serkuista kolme on nyt kuolleet. Viikatemies niittää.... 

Viimeinen lento niin hieno,

niin hento,

aurinko säteillään muistot kultaa,

hän on vapaa niin kuin on sudenkorento, lähti tuulten matkaan.

On kai sen oltava niin. Jään kyyneliin. Olkoon se niin....